PEIKKO JA IHMINEN NYT JA HISTORIASSA

Otteita folkloristiikan professori, dosentti Seija Kurkiaisen käsikirjoituksesta "Peikot ennen ja nyt – luonnonkansan ahdinko" -teosta varten.

Peikkojen fysiologiasta

Peikot ja ihmiset ovat hyvin toistensa kaltaisia lajeja. Arvellaan, että peikot olisivatkin ihmisrodusta eriytynyt haara, joka on sopeutunut elämään erityisesti metsässä. Siitä juontaa myös peikolle 1800-luvulla kehitetty latinankielinen nimitys "homo silvicola", metsässä asuva ihminen. Peikkoja ei ole koskaan päästy tutkimaan laboratorio-olosuhteissa, tai ainakaan yhtään sellaista tutkimusta ei ole raportoitu tieteellisten vaatimusten mukaisesti. Se mitä peikkojen fysiologiasta tiedetään, on päätelty tarkkailemalla ja joskus harvoin esim. tutkimalla peikon aiheuttamia vammoja.

Peikot ovat ihmisen kokoisia ja näköisiä muutamin erotuksin. Peikkojen karvoitus on usein varsin voimakasta ja muistuttaa rajuimmillaan karkeaa turkkia. Monet peikot tiettävästi ajelevat huomiotaherättävän runsasta ihokarvoitusta pois. Useilla peikkomiehillä on parta. Peikoilla saattaa olla poikkeavan väriset silmät, kellertävät tai kullanruskeat. Heidän ihonvärinsä on monesti ihmisen ihoa hieman tummempi, kuin vahvasti päivettynyt. Peikon ja ihmisen hampaisto on selvästi erilainen. Peikon hammaskartta muistuttaa koiran tai suden hammaskarttaa: hampaita on enemmän kuin ihmisellä ja kulmahampaat ovat selvästi pidemmät ja terävämmät. Peikkojen kynnet ovat vahvemmat kuin ihmisellä, ja jotkut peikot korostavat eroa kasvattamalla ja viilaamalla kynsiään petomaisiksi. Monesti niitä myös värjätään mustiksi tai ruskeiksi.

Peikot ovat huomattavasti ihmistä ketterämpiä, nopeampia ja vahvempia. Heidän aistinsa ovat ihmisen aisteja paljon tarkemmat. Peikkojen ruumiinrakenne on yleensä jäntevä ja lihaksikas, ja peikolla tavataan hyvin harvoin ylipainoa. Ihminen erottaa peikon yleensä aina toisesta ihmisestä, vaikkei tässä näkyisi mitään ulkoisia peikkouden merkkejä. Kyseessä on voimakas haju tai tuoksu – kummin päin sitä haluaakaan kuvailla. Haju on ominainen kaikille peikoille: se on metsäinen ja maanläheinen, ihmisille melko vieras. Hajua käytetään monesti rasistisissa ilmauksissa kuten "haisee peikolta". Monet koirat reagoivat peikon hajuun.

Peikot eivät yleensä pyri erottumaan pukeutumisellaan ihmisistä, joitakin persoonallisia poikkeuksia lukuunottamatta. Muutamia yleisiä käytäntöjä kuitenkin on olemassa. Nämä käytännöt liittyvät yleensä päivänvalon ja auringonpaisteen torjumiseen. Peikot käyttävät aurinkolaseja lähes vuoden ympäri valoisana aikana ja pukeutuvat kesäisinkin melko peittävästi. Yleisesti arvellaan, että peikot saavat hyvin herkästi aurinkoihottumaa ja palavat pienessäkin paahteessa. Tämä taipumus on pakottanut useimmat peikot työskentelemään öisin tai sisätiloissa.

Peikon elinikä on tiettävästi suunnilleen sama kuin ihmisellä. He lisääntyvät ihmisten tavoin ja hoitavat lapsiaan yleisen käsityksen mukaan yhtä pitkään. Peikot ja ihmiset voivat niin ikään lisääntyä keskenään, mutta monet näin syntyneet lapset ovat olleet lievästi kehitysvammaisia. Terveisiinkin on suhtauduttu epäluuloisesti.

Onnettomuustilanteiden kannalta merkittävä poikkeavuus peikon ja ihmisen välillä on peikon veriryhmä. Se ei vastaa mitään ihmisen veriryhmää, eikä kumpikaan rotu voi käyttää toisensa verta.

Ihmisen ja peikon yhteiselon historiaa

Peikkojen on arveltu eläneen ihmisten kanssa rauhanomaisesti rinnakkain jo kivikaudella. Jonkinlaista yhteistyötä on varmaankin tehty, ja todennäköisesti rodut ovat myös lisääntyneet keskenään. Jossain vaiheessa peikot ovat eriytyneet ihmisyhteisöstä. Nykykäsityksen mukaan se on tapahtunut 1100–1200-lukujen vaiheilla, kun kristinusko saapui Suomeen ja alkoi hitaasti vakiintua. Ensimmäisiä kirjoitettuja viitteitä peikoista löytyy vasta 1600−luvulta, ja ne liittyvät noitaoikeudenkäynteihin. Niissä peikot esitetään demonisessa valossa, riettaina perkeleen kätyreinä. Kirkko pyrki kitkemään kansasta muinaisuskon ja samalla ilmeisesti synnillisen leiman saivat peikot. Arvellaan, että tällöin peikkopopulaatio siirtyi elämään syvälle erämaihin ja metsiin pakoon kirkon vainoa. Yhteistyö ihmisten kanssa päättyi tällöin lähes kokonaan.

1800−luvun lopulla peikoista kuultiin jälleen ja heitä nähtiin lähinnä maaseudulla. Ei tiedetä mikä tähän paluuseen oli syynä, mutta 2000−luvulle tultaessa on käynyt selväksi, että metsien kiihtyvä hakkaaminen ja erämaiden pienentyminen olisivat tehneet suuren peikkopopulaation eristäytymisen joka tapauksessa mahdottomaksi. Peikot eivät sulautuneet yhteiskuntaan suinkaan kivuttomasti, vaan he kokivat alusta alkaen syrjintää ja ennakkoluuloja. Sitkeästi peikot kuitenkin ottivat oman tilansa, joka siirtyi vuosikymmenten kuluessa maaseudusta suvaitsevampaan kaupunkiin. 2000−luvulla suurin osa peikoista asuukin pääkaupunkiseudulla, kenties siksi että siellä heidän on helpompi sulautua muuhun väestöön. Peikkoja arvioidaan olevan Suomessa 3000−6000 yksilöä. Pääkaupunkiseudulla heitä asuu noin 1000−2000.

Ennakkoluulojen kirjo

Suhtautuminen peikkoihin on viimeisten vuosisatojen ajan ollut epäluuloista ja jossain määrin syrjivää. Heitä kohtaan on paljon ennakkoasenteita, jotka ovat hiljalleen muodostuneet käytössäännöiksi niille, jotka joutuvat peikkojen kanssa tekemisiin. Lapsia voidaan varoitella peikoista samoin kuin namusedistä ja juopoista. Aika ajoin elpyvissä kaupunkiympäristön turvallisuutta käsittelevissä keskusteluissa peikot ovat suosittuja raiskaaja- ja pahoinpitelijäehdokkaita, vaikka yhtään peikon tekemää raiskausta ei ole koskaan raportoitu poliisille. Muutkin väkivallanteot ovat prosentuaalisesti selvästi harvinaisempia kuin suomalaisväestön tekemät. Keskusteluissa onkin korostunut peikkojen mahdollisuus suorittaa näitä tekoja, ja mahdollisuutta on usein perusteltu peikkojen fyysisillä ominaisuuksilla. Useat poliisin tutkijat ja muiden alojen asiantuntijat ovat korostaneet, että syytä peikkovastaiseen lietsontaan ei ole. Peikot ovat pysytelleet häntäpäässä myös rikostilastoissa, jos vertaillaan eri vähemmistöjen tekemiä rikoksia.

Peikko kirveen varressa

Viimeisen puolentoista vuosisadan ajalta tunnetaan ainoastaan muutama tapaus, jossa peikko on syyllistynyt vakavaan pahoinpitelyyn tai tappoon. Vuonna 1882 peikko surmasi kaksi metsästäjää Tampereen seudulla. Kolmas loukkaantui pahoin, mutta pystyi myöhemmin kertaamaan tapahtumat. Peikkoa yritettiin turhaan jäljittää. Tapauksesta uutisoivat ainakin Aamulehti ja Päivälehti. Vuonna 1923 Kuopiossa peikko surmasi miehen, joka oli käynyt hänen kimppuunsa kahden toverinsa kanssa. Samantyyppinen tapaus sattui Helsingissä 1945, kun peikko haavoitti vakavasti kahta häntä teräaseilla uhannutta miestä.

Huhtikuussa 1983 peikonverinen mies, ammatiltaan kuorma-autonkuljettaja, yritti tunkeutua Orion-yhtymän Espoon lääketehtaalle aamuyöllä. Vartija yritti estää häntä ja ehti hälyttää apua ennen kuin mies surmasi hänet vääntämällä hänen niskansa nurin. Paikalle ensimmäisenä saapunut poliisipartio yritti taltuttaa peikkoa, mutta tämä onnistui pahoinpitelemään kummatkin poliisit. Toinen ampui miestä viimeisillä voimillaan ja kuoli myöhemmin sairaalassa vammoihinsa. Läheiseltä alueelta paikalle tullut toinen vartija onnistui lopulta rauhoittamaan peikon useiden poliisipartioiden seuratessa tilannetta aseet valmiina. Peikko vangittiin, mutta vain muutaman päivän tutkintavankeuden jälkeen hän teki itsemurhan sellissään. Tapauksesta uutisoitiin näyttävästi ja se nosti peikot otsikoihin erittäin negatiivisessa valossa. Myös peikkoyhteisö otti kantaa tapaukseen. Surmaaja oli mielenterveydeltään horjunut, omaisistaan eristäytynyt mies, joka oli ilmeisesti ollut pitkään riippuvainen erilaisista psyykenlääkkeistä. Peikkoyhteisöä kritisoitiin jäsenensä heitteillejätöstä ja piittaamattomuudesta tämän aiheuttamasta uhasta. Peikot eivät kuitenkaan suostuneet kantamaan syyllisyyttä yksittäisen jäsenensä teoista.

Tapaus oli ensimmäinen, jossa peikon hyökkäyksestä saatiin kuvallista dokumenttia, sillä valvontakamerat tallensivat koko tapauksen. Huomiota herätti ja pelkoa lietsoi entisestään surmaajan näennäisen vaivattomasti käyttämät fyysiset voimat ja poikkeuksellinen nopeus ja ketteryys. Peikkojen tiedettiin kyllä olevan selvästi ihmistä nopeampia ja voimakkaampia, mutta kykyjen kohtalokas vaikutus oli ensi kertaa suuren yleisön silmien edessä. Useat julkiset mielipiteet esittivät, että peikkoja pitäisi kontrolloida, luetteloida tai tutkia. Kiihkeimmät vaatimukset lähentelivät jo pienimuotoista apartheidia. Samoihin aikoihin, kenties oireellisesti, ajoittui tavanomaista enemmän nuorten peikkojen näpistelyjä ja kioskimurtoja sekä tappeluita muiden nuorisoporukoiden kanssa. Pari metsästysseuraa teki provosoivia retkiä korpimetsiin järeillä aseilla varustettuina. Lähtö oli äänekäs mutta paluu hiljaisempi. Peikkoja vastaan kerättiin jokunen adressi, jotka luovutettiin sopiville kansanedustajille. Suomen Kristillinen Liitto (sittemmin Kristillisdemokraatit) suhtautuivat peikkoihin yhtä torjuvasti kuin seksuaalivähemmistöihin. Parikymmentä vuotta vanhat epäilykset Bodom-järven surmaajasta kaivettiin jälleen esiin ja oltiin taas kerran varmoja, että surmaajan oli täytynyt olla peikko.

1980-luvun alussa kirjattiin runsaasti pahoinpitelyjä, joissa loukkaantui sekä peikkoja että ihmisiä, mutta lähes säännönmukaisesti pahoinpitelyt olivat ihmisten aloittamia. 23-vuotias peikkonainen ja 56-vuotias liikuntavammainen peikkomies saivat kahakoissa surmansa. Pahoinpidellyiksi joutuneiden kimppuun käytiin yleensä ylivoimalla ja kättä pidemmän kanssa. Vuoden 1985 helmikuussa humaltunut joukko surmasi eräässä yökerhossa dj:nä toimineen peikonverisen nuorukaisen, joka oli soittanut "vääränlaista musiikkia" juhlijoiden makuun. Surmaajiksi todettiin kolme miestä, joista yksi kuului skinhead-järjestöön. Tapauksen jälkeen yleinen mielipide kääntyi hiukkasen suopeammaksi peikkoja kohtaan. Tilanne rauhoittui 1980-luvun puolivälin jälkeen.

Peikot yhteiskunnan jäseninä

Peikot ovat nyky-Suomessa pieni vähemmistöryhmä. Julkinen vuoropuhelu ihmisten ja peikkojen välillä on niukkaa, ja yleinen käsitys onkin, etteivät peikot halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Heitä pidetään arrogantteina, eristäytyvinä ja ylimielisinä. Peikot ovat toisinaan valittaneet ihmisten rasistisesta käytöksestä, mutta vasta-argumenttina heitä on kritisoitu oman erityisasemansa pönkittämisestä, asioiden salailusta ja erikoisuuden tavoittelusta. Peikot eivät ole halunneet avata omaa yhteisöään ihmisille tai selittää kulttuuriaan ja tapojaan, mikä on johtanut ennakkoluulojen lisääntymiseen. Suurin osa peikoista eristäytyy tahallaan normaalina pidetystä elämänrytmistä. Monet ovat yötöissä tai elävät muutoin epäsäännöllisesti. Urbaanilegenda peikkojen kivettymisestä auringonvalossa aiheuttaa enimmäkseen huvittuneisuutta, mutta on silti omiaan luomaan peikkojen ympärille mystistä ilmapiiriä. Peikkojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset kokevat peikot joskus sosiaalisesti hankaliksi tapauksiksi, aivan kuin nämä noudattaisivat jotakin sellaista käytöskoodia, jota ihmiset eivät tunne. Keskeisin peikkojen ja ihmisten välistä suhdetta kiristävä tekijä on siis vieraus, joka usein laajenee uhkaavuudeksi. Toisin kuin useat Suomeen asettuneet maahanmuuttajaryhmät, peikkoja ei kuitenkaan yleensä ole leimattu sosiaalipummeiksi tai verorahoilla lorvehtijoiksi, sillä he ovat kiistämättä suomalaista alkuperäisväestöä, käyvät töissä, maksavat veronsa ja hoitavat yleensä lapsensa ja vanhuksensa itse.

Viime vuosina on edistytty jonkin verran ihmisen ja peikon välisen vuoropuhelun lisäämisessä. Peikot ovat selittäneet julkisesti joitakin keskeisiä tapojaan. Yleisradion dokumenttiohjelmassa Todellisia tarinoita kuultiin syksyllä 2006 ohjelma ihmisten ja peikkojen välisistä kohtaamisista. Ohjelman tärkeäksi teemaksi nousi vuorovaikutus, jonka olennaisena osana peikoilla toimii ehdottomanakin pidetty keskinäinen kunnioitus. Helsingin seudun peikkoedustaja Aava Sarajas valotti peikkojen kunnioituskäsityksiä seuraavasti:

"Peikkojen yhteiskunta rakentuu kunnioituksen varaan. Jokainen on niin arvokas kuin hänen käytöksensä on. Me ajatellaan, että tämä on paras tapa toimia peikkojen kesken ja myös ihmisten kesken. Ja toivotaan, että ihmiset haluaisivat noudattaa tätä tapaa meidän kanssa. Kun peikko tapaa uuden henkilön, peikon tai ihmisen, hän haluaa selvittää, kykeneekö tämä uusi henkilö molemminpuoliseen kunnioitukseen ja tasavertaisuuteen. Meille on kerrottu, että ihmiset pitävät meidän tapaamista joskus ahdistavana, ja se on meistä ikävää. Meille on kuitenkin tärkeää tietää millaisen henkilön kanssa ollaan tekemisissä. Historian aikana se on ollut joskus elintärkeä tieto, jos ajatellaan vaikka niitä aikoja, kun kirkko kohteli peikkoja noitina. Meidän tärkein periaate on kuitenkin yksinkertainen. Jos meitä kohtelee tasaveroisesti ja kunnioittaen, me vastataan samanlaisella kohtelulla. Jos meihin suhtautuu alemmuudentunnolla tai vihamielisesti, meilläkään ei ole mitään velvollisuutta tuntea kunnioitusta tai ystävällisyyttä. Eikä tässä kunnioituksessa ole siis kysymys pokkuroinnista tai nöyristelemisestä, vaan kiinnostuksesta ja tilan antamisesta sille toiselle. Ehkä sellaiseen ei nyky-yhteiskunnassa ole totuttu."

Rakennusinsinööri Lauri Tervola kertoi oman kokemuksensa peikkojen tapaamisesta:

"Mä tapasin peikkoja henkilökohtaisesti ekan kerran yhdessä firman tilaisuudessa. Meidän urakan alihankkijana oli ollut LVI-yritys, jonka pomot on peikkoja. Ne oli kaksi rotevaa ja karvaista jätkää, jotka seisoi cocktail-palapöydän vieressä ja jutteli lähinnä keskenään. Mun työkaveri, joka oli ollut niiden yhteyshenkilö, halusi esitellä mut niille. Ne tervehti työkaveria tosi mukavan kuuloisesti, mutta sit kun tuli mun vuoro, niistä tuli ihan kivikasvoja. Ne kummatkin tuijotti mua silmää räpäyttämättä, ja mä siinä änkyttämään nimeäni, hyvä kun muistin sen. Me käteltiin, ja ne alkoi kysellä multa, että miten urakka on mun mielestä sujunut ja mitä mieltä olin siitä ja tästä, ja että kauanko olen ollut siellä töissä ja noin. Mua olis alkanut nyppiä se kuulustelu, ellei se olis vaikuttanut siltä, että tyypit on oikeasti kiinnostuneita musta. Mä aloin sit kans kysellä, että miten niiden yhteistyö meidän kanssa on sujunut ja minkä kokoinen firma niillä on ja muuta. Ne vastasi tosi kohteliaasti, ja meille tuli mielenkiintoinen keskustelu parista sen kyseisen urakan ongelmakohdasta. Joku vartti siinä oli mennyt ja kaikki jää oli sulanut, ne peikot hymyili ja kertoi hyviä juttuja ja me oltiin kuin paremmatkin kaverit. Myöhemmin mä olin enemmänkin tekemisissä niiden kanssa kun toimin yhteyshenkilö niille toisessa urakassa, ja aina ne muisti mut ja oli todella mukavia. Uusiin tyyppeihin ne suhtautui aina varautuneesti, kunnes oli vähän aikaa jutellut niiden kanssa. Se auttoi, jos tuttu henkilö hoiti esittelyn, niin ne luottivat ehkä enemmän. Yksi kaveri oli, joka vissiin ahdistui siitä kyselystä ja sanoi jotain aika töykeetä, ja sen kanssa ne ei sittemmin ole olleet tekemisissä."

Viidesluokkalainen Elina Kovasmäki kertoi luokkatoverinsa vanhempien tapaamisesta:

"Mun luokkakaveri, niin se on peikko, ja sit mä menin kerran viemään sille läksyjä kun se oli ollut kipeenä, niin sit mä tapasin sen äidin ja isän siellä. Ne oli ihan tavallisia, mutta ne tuijotti mua jotenkin tosi pitkään, ja se äiti niinku haisteli mun tukkaa. Ne kysyi et miten mulla oli koulu mennyt ja et mikä mun lempiaine oli. Niillä oli ihan tavalliset huonekalutkin, paitsi ei telkkaria kai. Me juotiin teetäkin niiden kanssa, vaikka mä en tykännyt siitä mut join silti. Ne oli oikeestaan kivoja, mut en mä sitten ole enää käynyt siellä kun se mun kaveri tuli terveeksi."

Peikot ja koulutus

Kaikki peikkolapset eivät käy peruskoulua, mutta suurin osa noudattaa oppivelvollisuutta ihmislasten rinnalla. Kouluissa peikot viettävät aikansa yleensä keskenään. Valitettavan paljon on tapauksia, joissa heihin suhtaudutaan syrjivästi niin opettajakunnan, toisten oppilaiden kuin oppilaiden vanhempienkin taholta. Pelko ja epävarmuus ovat keskeiset asenteet ongelmien synnyssä, ja peikoista ne heijastuvat takaisin ylimielisyytenä ja vetäytyvyytenä. Peikoilla ilmenee myös rodustaan johtuvia ongelmia koulunkäynnissä. Heidän vuorokausirytminsä on yöpainotteisempi, ja peikkonuorten on vaikea keskittyä aikaisin aamulla tai saapua ylipäätään paikalle. Poissaoloja tulee runsaasti. Aurinkoisella säällä peikot eivät mielellään oleskele ulkona, ja kuuma ilma aiheuttaa heille väsymystä, heikotusta ja jopa tajunnan hämärtymistä. Monesti näitä oireita pidetään vain tapana kapinoida tai tuoda esiin omaa erityisasemaa.

Peikot ovat erityisen lahjakkaita liikunnassa johtuen merkittävästi suuremmasta voimasta, nopeudesta ja ketteryydestä. He ovat taitavia myös käsitöissä ja heillä on hyvä rytmitaju ja sävelkorva. Monille peikoille tuottavat hankaluuksia abstraktia ajattelua ja teoriaa sisältävät aineet kuten matematiikka tai filosofia. He eivät ole myöskään hyviä tulkitsemaan tekstejä tai lukemaan rivien välejä. Koulukiusaamista esiintyy jonkin verran. Yleensä peikkoa tai peikkoryhmää kiusataan suuremmalla joukolla, eikä sellaiselta koulukaan voi sulkea silmiään. Välienselvittelyt koulualueen ulkopuolella ovat päättyneet tavanomaisesti ihmisten alakynteen, sillä joukolla höykytetyn peikon toverit jättävät harvoin kostamatta. Peikkojen kanssa riitaantuminen ei olekaan erityisen suosittu harrastus. Heidän fyysistä ylivoimaansa vastaan käytetään toveripiiristä eristämistä ja rasistissävyistä syrjintää.

Useimmat peikot lopettavat opiskelun peruskouluun. Muutama harva tapaus on päätynyt yliopistoon saakka, kun taas ammattikoulu ja käytännönläheiset alat ovat olleet selvästi suositumpia. Monet peikot tekevät koulusta valmistuttuaan fyysistä työtä ja lähinnä yövuoroja tai joustavaa työaikaa. Lehdenjakajina, rekkakuskeina, vartijoina, myyjinä tai dj:ina työskentelee paljon peikkoja. He ovat erittäin haluttua työvoimaa rakennuksille, varastoihin ja esim. satamiin, sillä heidän fyysiset voimansa ovat suureksi eduksi raskaassa työssä. Peikkoja työskentelee myös rakennus- ja remonttialalla, jossa he voivat saada urakkatyöllä lyhyessäkin ajassa suuren palkan. Suomessa on muutamia peikkojen perustamia alan yrityksiä.

Peikot ja uskonto

Peikoista yhdenkään ei tiedetä kuuluvan kristittyyn kirkkoon tai olevan sen toiminnassa millään tavalla mukana. He eivät myöskään vietä mitään kristillistä juhlapäivää ainakaan kristilliseen tapaan. Yleisesti peikkojen arvellaan harjoittavan jotakin, mahdollisesti animistista luonnonuskontoa. Jos peikot jollain tavalla yhdistetään kristinuskoon, he ovat yleensä vastapuolella, demonisina pimeyden ilmentyminä tai saatanallisina voimina. Tätä käsitystä kansantarinat kirkonkelloja säikkyvistä ja siunaamatonta leipää syövistä peikoista on vain tukenut. Pelkkä mielikuva on riittänyt monesti syytteeseen saatananpalvonnasta. Onkin mielenkiintoista, kuinka peikkoon on kietoutunut niin monipolvinen vyyhti erilaisia määreitä, jotka yleensä ovat ihmisen hyveiden vastakohtia. Kirkon suhtautuminen peikkoihin on ristiriitainen ja muistuttaa siinä mielessä homoseksuaalien tilannetta – tosin peikot eivät edes pyri kirkon piiriin. Kirkko on joskus pyrkinyt suuntaamaan lähetystyötä peikoille, mutta menestys on ollut hyvin huono. Peikot ovat torjuneet kaiken heihin kohdistuvan huomion. 1980-luvulla saatiin selville, että useat Suomessa 1500–1600-luvulla noituudesta syytetyt ja tuomitut olivat peikkoja. Tätä taustaa vasten heidän vihamielisyytensä kirkkoa kohtaan on ymmärrettävää. Kirkko ei ole ottanut julkisesti kantaa asiaan.

Peikot ja maanpuolustus

Osa peikkonuorukaisista menee armeijaan, osa suorittaa siviilipalveluksen. Armeijassa he valitsevat poikkeuksetta maavoimat mikäli mahdollista. Palveluksessa heille tuottavat vaikeuksia samat asiat kuin siviilielämässäkin: auringonvalo ja kuumuus vaikuttavat heikentävästi toimintakykyyn, ja välit muiden varusmiesten kanssa eivät aina ole hyvät. Maasto-olosuhteissa ja taisteluharjoituksissa peikot ovat erinomaisen kyvykkäitä ja tehokkaita. Monet armeijan keskeyttäneistä peikoista ovat kertoneet syyksi rotuun kohdistuvat ennakkoluulot ja sille perustuvan asiattoman kohtelun tai syrjinnän. Peikkoja on osallistunut Suomen puolustamiseen sodissa, ja heidät tunnetaan rohkeina ja tehokkaina sotilaina. Kansalaissodassa peikkoja taisteli punaisten puolella.

Peikkoyhteisö ja edustajat

Ei tarkkaan tiedetä, onko peikoilla minkäänlaista järjestäytyneempää yhteisöä yhteiskunnan sisällä. He liikkuvat paljolti omissa piireissään, joihin ihmiset harvoin ovat tervetulleita. Suurimmissa kaupungeissa peikoilla on kuitenkin eräänlainen edustaja tai edustajia. He ovat yleensä vanhempia peikkoja, ja he ottavat pyydettäessä kantaa peikkoja ja ihmisiä koskeviin asioihin tai esim. antavat lausuntoja peikkoyhteisön puolesta. Lausunnot annetaan ystävällisesti mutta ovat usein melko neutraaleja ja valtaväestön mielipidettä myötäileviä. Peikot pyrkivät olemaan korostamatta itseään tai asemaansa millään tavalla. He puuttuvat harvemmin asioihin oma-aloitteisesti ja julkisesti edes silloin kun asia koskee heitä itseään. Viimeksi peikkoedustaja on vedonnut päättäjiin kouluissa tapahtuvan kiusaamisen hillitsemiseksi.

Tällä hetkellä Helsingin seudun peikkoedustajana toimii Aava Sarajas. Hän on ikääntynyt, naispuolinen peikko, joka asuu Maunulassa poikansa kanssa. Aava Sarajas on pienikokoinen ja hento, hänellä on pitkä harmaa tukka ja hän käyttää silmälaseja. Hän on lausunnoissaan hyvin maltillinen, joskus jopa ärsyttävän myötäilevä, mutta tiukoissa paikoissa varsin sitkeä ajamaan peikkojen asiaa. Aava ei ole koskaan esiintynyt aggressiivisesti, vaan pyrkii hoitamaan tilanteet aina lempeydellä ja molemminpuolisella vuorovaikutuksella. Hänet on nähty usein juttelemassa kotiseutunsa laitapuolenkulkijoiden kanssa tai vaikkapa saattamassa jotakuta heistä terveysasemalle. Aava on joutunut pari kertaa kymmenvuotisen edustajana olonsa aikana ihmisten hyökkäysten kohteeksi, mutta tällöin hänellä on ollut mukanaan poikansa, joka on tehokkaasti estänyt vakavammat yhteenotot.

Muuta

Peikot eivät käytä julkisen terveydenhuollon palveluita. Yleisesti arvellaan, että he käyvät keskitetysti jollakin peikkojen terveysongelmiin perehtyneellä yksityislääkärillä.

Peikot eivät vie lapsiaan julkiseen päivähoitoon eikä peikkovanhuksia nähdä vanhainkodeissa.

Osallistuminen urheilukilpailuihin alkaen harrastelijatasosta aina olympialaisiin saakka on kielletty peikoilta heidän fyysisen ylivoimansa takia. Samantyyppisiä kieltoja on julistettu myös ulkomailla, kun on jouduttu pohtimaan erikoisempien kilpailijoiden osallistumisoikeuksia.

LÄHTEET:

Aamulehti 25.7.1882, s. 3.

Arjen turvaa – sisäisen turvallisuuden ohjelma. Sisäasiainministeriön julkaisut 44/2004.

Harju Meripaula 2003: Luukun takana peikko. Teoksessa Pimeä urakka. Yötyön kulttuurihistoriaa. Toim. Harju Meripaula & Savolainen Venla. SKS, Helsinki 2003.

Hiilari Teuvo 2007: Rinnakkain vai vastakkain? Aggressiopaikkoja peikon ja ihmisen kohtaamisissa. Esitelmä Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen järjestämillä Yhteiskuntatieteen päivillä 9.10.2007.

Jutikkala Eino & Pirinen Kauko 1989: Kivikaudesta Koivistoon. Suomen historian pääpiirteitä. Weilin+Göös, Espoo.

Kurkiainen Seija 2002: Pessi ja Mörrimöykky. 1900-luvun peikkokuvia ja niiden heijastumia. SKS, Helsinki.

Mela Pontus 1979: Siili ja krokotiili. Lasten suuri eläinkirja. Karisto, Helsinki.

Nuora Alice & Tuupakka Ilkka 2002: Kirkon kaksi vuosituhatta. Katsaus kirkon asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Kirjaristi, Helsinki.

Pohjolan poliisi kertoo 1983, artikkeli Pedon elkeitä lääketehtaalla.

Poliisin rikostilastot 1970–1990.

Saivaniemi Noora & Ketoperkiö Johanna 2004: Uskomaton usko. Marginaalisia uskonliikkeitä Suomessa. WSOY, Helsinki.

Tempovaara Anneli (toim.) 1999: "Metsästä tuli mies". Peikko ja ihminen yhteiskunnassa 1970−1995. WSOY, Helsinki.

Vaijoki Osmo 1990: Fysiologia ja anatomia. WSOY, Helsinki.