Toinen

Väki

Ennen kristinuskon tuloa ja paikoitellen vielä pitkään sen jälkeenkin maaseudun ihmiset elivät yhteisymmärryksessä ympäröivän luonnon kanssa. Elämän kulku rytmittyi erilaisilla vuodenaikaan liittyvillä töillä ja askareilla. Näin maa, karja ja vesistöt tuottivat elinkeinon ja muun asumiseen liittyvän tarpeiston. Oli kuitenkin selvää, ettei luontoa voinut ryöstöviljellä eikä kohdella kaltoin. Uskottiin, että luonnossa oli voimia, jotka soivat ihmiselle satoa, kalaa, eläinten hyvinvointia, ja jos näiden voimien kunnioitus laiminlyötiin, hyödykkeiden tulo loppui. Näitä voimia kutsuttiin väeksi tai haltijoiksi. Väkeä oli monessa paikassa: metsässä, saunassa, hautausmaalla, vedessä, tulessa, taivaalla jne. Jokainen väki toimi oman elementtinsä tai alueensa vartijana, ja joskus ne saattoivat käydä taistelujakin keskenään. Väellä oli hallussaan suuria taikavoimia, mikä tuli ottaa huomioon. Väelle voitiin lukea erilaisia loitsuja, joilla toivottiin apua, tai se saattoi myös aiheuttaa pahaa siirtymällä ihmiseen ja ottamaan hänet hallintaansa. Näin saattoi tapahtua, jos ihminen loukkasi väkeä jollain tavalla, jätti esim. tarjoamatta sille sen ansaitseman osan leivästä, löylyistä tai oluesta, tai käyttäytyi väen alueella epäkunnioittavasti. Silloin ihminen saattoi sairastua. Sairaudesta pääsi eroon esim. pyytämällä väkeä poistumaan tai käyttämällä toisen elementin väkeä karkottajana. Väelle annettiin myös nimiä: esim. Tapio, Panu, Vellamo, Ahti, Nyyrikki, Ilmarinen ja Pekko ovat nimettyjä väen jäseniä, joita pidettiin jumalolentoina, joilta voitiin pyytää palveluksia tai joille annettiin uhreja.

Ihmisen voimat

Myös ihmisessä itsessään nähtiin voimia. "Itse", jota kutsuttiin myös haltijaksi tai varjosieluksi, merkitsi ihmisen omatuntoa tai itsetuntoa, osaa hänen persoonastaan. Jos ihminen oli syvästi masentunut, tehnyt jonkun pahan teon tai vaikkapa sortunut alkoholismiin, hänen itsensä saattoi lähteä pois. Joskus se jäi lopullisesti kadoksiin, mutta tiedettiin että se oli mahdollista palauttaa ihmiseen monimutkaisten menojen kautta. Joskus itse saattoi esiintyä etiäisenä tai kummituksena ihmisen kuollessa tai loukkaantuessa, tai joutua edeltä käsin Tuonelaan. Samantapainen käsite oli hahmo tai kaave, jonka saattoi menettää esim. katsomalla peiliin. Siinä missä itse viittasi järkeen tai itsetuntoon, henki sen sijaan viittasi olennossa olevaan voimaan, jota oli esim. veressä. Juomalla arvostetun saaliseläimen tai pelätyn vihollisen verta ihminen saattoi saada itselleen lisää henkeä, voimaa ja uljuutta. Voimakas tietäjä saattoi havitella itselleen myös ottoluontoa, muualta anastettua taikavoimaa, tekemällä tietynlaisia rituaaleja esim. ukkosella tai hautausmaalla.

Maailmankuva

Maailmankuva oli muinaisaikaan erilainen ja perustui havaintoihin, joita ihmiset tekivät ympäristöstään. Ajateltiin, että ympyrän muotoista maankamaraa peitti taivaankansi, "kirjokansi", joka oli kiinnitetty maahan suurella naulalla. Sitä kutsuttiin esilm. maailmantapiksi tai maailmanpatsaaksi. Tämän naulan huipun kohdalla oli pohjantähti: pohjannaula, taivaannaula, taivaannapa. Jos taivaankantta pitelevä pylväs pettäisi, taivas voisi pudota ja surmata kaiken elävän. Yön ja pimeyden ilmansuunta pohjoinen oli omistettu kuolleille, ja sinne sijoittui myös Manala tai Tuonela, kuolleiden valtakunta. Siellä sijaitsi myös maan reuna sekä Tuonen tai Pohjolan joki. Pohjolassa oli myös kylä, jonne kuljettiin Pohjan portin läpi. Vanhan kansan runoissa pohjan perille sijoittuu myös meren nielu, jonkinlainen kurimus, joka nielee kaiken eteen tulevan ja johtaa jonnekin tuntemattomaan paikkaan. Vuorovesien vaihtelu nähtiin meren nielun sylkemisen ja nielemisen aiheuttamana ilmiönä. Joskus tämä kurimus on yhdistetty myös Tuonen koskeen. Tällöin se on nähty porttina maan alle, tuonpuoleiseen maailmaan. Paikallaan pysyvän ihmisen haaveiden kohteena oli myös Lintukoto, salaperäinen eteläinen meren saari, jonne lintujen ajateltiin muuttavan talven ajaksi. Linnut osasivat suunnistaa sinne käyttämällä apunaan Linnunrataa. Sen päässä Lintukoto odotti. Linnunrataa käytettiin myös ennustamaan talven säitä.

Ukko ylijumala

Muinaissuomalaisten tärkein jumala oli Ukko, jonka uskottiin aiheuttavan ukonilman. Aina ei Ukon nimeä tohdittu lausua vaan käytettiin kiertoilmaisua, kuten isänen tai ylkäinen (ylhäällä oleva). Ukonilmaan liittyivät ukkosen vaajat (salamat) ja ukon kaari (sateenkaari). Joskus Ukkoseen liitettiin myös ukonkynnet tai kiviset kynnet, jotka lienevät perua varhaisemmasta käsityksestä ukkosen aiheuttajasta jättiläislintuna. Ukkoa on voitu pyytää avuksi monenlaisiin asioihin ja kaikkina vuodenaikoina. Ukonilman avulla Ukon uskottiin vainoavan vihaamiaan olentoja tai puhdistavan ilmaa. Mielenkiintoista on, että ukonilmalla uskottiin peikkojen ja pahojen henkien pyrkivän Ukolta turvaan. Kappale ukkosjumalan asetta, vaajaa, oli erittäin voimakas taikaväline, joka auttoi mm. torjumaan tulipaloja ja suojeli kotia ja karjaa kaikelta pahalta. Taikavoimia oli myös ukonilmalla sataneella vedellä, jota voitiin kerätä talteen. Ukon kunniaksi järjestettiin kevätkylvön yhteydessä ukonvakkoja, suuria juominkeja, joista Agricola kertoo paheksuen: "Siihen haetin vkon Wacka/ nin ioopui Pica ette Acka./ Sijtte palio Häpie sielle techtin/ quin seke cwltin ette nechtin". Juhlissa uhrattiin olutta ja ehkä myös teurasuhri. Ukkoa palvottiin, jotta pellot tuottaisivat runsaan sadon. Kristinuskon saapuessa Suomeen Ukko alkoi saada kristinuskon jumalan tai pyhimysten piirteitä ja sen myötä hänen valtansa auttaa erilaisissa asioissa kasvoi ennestään.

Kummituksia ja henkiolentoja

Muinaissuomalaiset uskoivat myös erilaisiin kummituksiin ja salaperäisiin olentoihin. Liekkiö oli metsässä liikkuva kummituslintu, joka seurasi ihmistä ja saattoi matkia hänen puhettaan. Se saattoi olla myös metsään surmatun äpärälapsen henki, jollaista kutsuttiin myös ihtiriekoksi. Aarretta on saattanut vartioida Kratti tai Aarni paikalla, jossa aarnivalkeat ovat palaneet aarteen merkkinä. Aarteen etsiminen ja näkeminen on vaatinut rohkeutta ja erikoistaitoja. Jumi oli merkillinen olento, joka koputteli talon seinissä ja saattoi ampua näkymättömiä nuolia ihmisiin ja eläimiin. Se nähtiin myös kuoleman enteenä. Menninkäisillä tai keijukaisilla tarkoitettiin kuolleiden henkiä tai aaveita. Vainajilla olikin suuri merkitys muinaisuskossa. Heidän uskottiin voivan lähteä liikkeelle kuolinvuoteeltaan ja jatkavan elämäänsä. Sitä varten heidät tuli varustaa tarpeellisilla esineillä ja tarvikkeilla. Yleensä vainajat haudattiin maahan, polttohautausta käytettiin vähän.

Lähde: Harva Uno 1948: Suomalaisten muinaisusko. WSOY, Helsinki.