Henri Marjalehdon blogimerkintöjä
Marjalehdon vanha merkintä, 26.2.2012
Allekirjoittanutta on viime aikoina syytelty mediassa peikkovastaiseksi, ja mahdollista yhteyttäni "rasistisiin ääriliikkeisiin" on puitu laidasta laitaan (ilmeisesti toimittajilla ei ole taaskaan parempaa tekemistä, vaikka hallitus on päättänyt salata Kreikan vakuussopimuksen). Ilmeisesti koko kohu on saanut alkunsa liityttyäni Facebook-ryhmään nimeltä Autetaan peikkoystävämme takaisin metsään (joku tarkkanäköisempi on saattanut huomata, että kuulun myös Autetaan valkonyrkkiystävämme kiertoradalle -ryhmään, mutta taas on tullut todistettua, että toimittajilta tällaista tarkkanäköisyyttä on turha odottaa).
Mutta selvennetäänpä siis kantojani tähän peikkokysymykseen. Mielestäni peikkojen, jotka kykenevät sopeutumaan moderniin urbaaniin ympäristöön, pitäisi olla enemmän kuin tervetulleita Helsinkiin tai mihin tahansa muuhun suomalaiseen kaupunkiin. Tarkoitan nyt siis tyyppejä, jotka pystyvät elämään kaupungissa kuten kaupungissa eletään - käyvät töissä, eivät pidä järjetöntä meteliä kerrostaloasunnossa öisin, ymmärtävät että tarpeet tehdään vessaan eikä kadulle (saati sitten asunnon nurkkaan) ja käsittävät koti- ja lemmikkieläimen välisen eron. Siis henkilöitä, jotka eivät tilaile ihmisburgereita tai edes rettelöi kioskin jonossa, henkilöitä jotka ymmärtävät kiistatilanteissa turvautua nyrkkien sijasta viranomaisiin.
Tilastot kuitenkin puhuvat omaa surullista kieltään, ja parin vuoden takaisen Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan yli puolet Suomen pitkäaikaistyöttömistä on peikkoja. Rikostilastoihin on salailumentaliteetista kärsivässä nyky-yhteiskunnassa vaikea päästä käsiksi, ja lehdistökin sensuroi järjestään tekijöiden etnisen taustan. Kenelle tahansa joka on viitsinyt nähdä vähän vaivaa asiaa penkoakseen lienee kuitenkin selvää, että peikot ovat yliedustettuina väkivaltatilastoissa.
En ole sanomassa, että jokainen yksittäinen peikko olisi väkivaltainen pitkäaikaistyötön, eikä minulla edelleenkään ole mitään sopeutumiskykyisiä peikkoja vastaan, mutta jonkinlaista nykyistä tarkempaa syyniä voitaisiin soveltaa esimerkiksi siinä, kenelle kaupungin vuokra-asuntoja myönnetään. Samoin voisi miettiä, onko mielekästä, että kaupunkiympäristössä asuu henkilöitä, jotka eivät vain yksinkertaisesti pysty tänne sopeutumaan. Luulisi, että heille itselleenkin olisi miellyttävämpää asua vaikkapa jossakin suljetussa yhteisössä metsässä (esimerkiksi senkaltaisessa reservaatissa, jotka Perussuomalaisten puolueohjelmassa on mainittu). Siellä he voisivat vapaasti noudattaa omia tapojaan tuomatta niitä niin sanotusti ihmisten ilmoille.
Herttoniemen tragedia, 17.4.
Noin kaksi viikkoa sitten Herttoniemessä tapahtui järkyttävä tuhopoltto, jonka jäljiltä palaneesta varastorakennuksesta löytyi kuuden ihmisen pahasti palaneet ruumiit. Uusimmat uutiset tietävät kertoa, että nämä ihmiset olivat kuolleet väkivaltaisesti ja että osa uhreista on pystytty tunnistamaan.
Oletettavasti joku on siis raa'asti murhannut nämä henkilöt ja sytyttänyt rakennuksen palamaan peittääkseen jälkensä. Kysymyksessä on hirvittävä rikos ja samalla hirvittävä tragedia näiden ihmisten omaisille ja samalla koko Suomen yhteiskunnalle. Toivon koko sydämestäni, että tekijä jää kiinni ja joutuu oikeuden eteen. Samoin toivon, että oikeutta jaetaan tällä kertaa ankarammalla kädellä kuin meillä Suomessa yleensä on tapana.
Valitettava tosiseikkahan on, että kovin rangaistuksemme (jota hieman harhaanjohtavasti nimitetään elinkautiseksi vankeudeksi) kestää keskimäärin 13 vuotta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Elinkautinen_vankeus) ja että toisen ihmisen hengen riistämisestä voi selvitä paljon vähemmälläkin. Mikään rangaistus ei voi tuoda uhreja takaisin, mutta rangaistus on silti hintalappu, jonka yhteiskuntamme asettaa ihmishengelle. Onko Herttoniemessä raa'alla tavalla kuolleiden ihmisten elämä todella vain 8-13 vankilavuoden (tai hyvällä käytöksellä vähemmän) arvoinen?
Toinen yhteiskuntaamme surullisesti kuvaava seikka on Herttoniemen tragedian saama vähäinen mediahuomio. Miksei siitä kirjoiteta samaan tapaan kuin taannoisesta Oulun pitseria-ammuskelusta? Oliko pitseriassa kuolleen marokkolaismiehen henki niin paljon arvokkaampi kuin Herttoniemen uhrien?
Kuvaavaa on myös se, että Oulun välikohtauksen jälkeen toimittajat lähtivät heti spekuloimaan tekijän rasistisilla motiiveilla, vaikka poliisitutkinnan mukaan mitään sellaiseen viittaavaa ei ollut. Satun tietämään (ja tällä kertaa vastoin tapojani jätän lähteen mainitsematta, sillä haluan kunnioittaa sururauhaa), että tunnistetut uhrit olivat mukana kansallismielisessä toiminnassa ja joillakin heistä saattoi olla yhteyksiä Valkonyrkeiksi itseään nimittäviin nuoriin. Lehdistö ei kuitenkaan mainitse tästä puolella sanalla, saati tuo teon mahdollista poliittista motiivia esiin. Täysin riippumatta siitä, mitä mieltä itse Valkonyrkkien toiminnasta olen, on todettava että puolueettoman journalismin (mutta kuten kuka tahansa lehtiä lukeva tietää, suomalainen journalismi on lähinnä vitsi) nimissä toimittajien tulisi käsitellä vihatekoa samaan tapaan kuin Oulun pitserian tapausta ja muita vähemmistöihin kohdistuvia rikoksia (jätän lukijalle pohdittavaksi, millainen poru mediassa olisi noussut, jos Herttoniemessä olisi kuollut peikkoja, somaleita tai vihervasemmistolaisia anarkomarkoja).
Virallisessa mediassa lausumatta jää kysymys siitä, millä ryhmällä Suomessa on paitsi vihanpitoa kansallismielisiä tahoja (erityisesti Valkonyrkkejä) kohtaan, myös voimakas taipumus väkivaltaiseen käytökseen. Monella lienee aiheesta omat epäilyksensä, mutta harva uskaltaa niitä kaikenlaisten kiihotussyytteiden pelossa ääneen lausua.
[KK]