Vuorisaarna vuorenpeikoille
Pastori haluaa peikot kirkkoon

Viikon Hän: Katariina Rautamaa

(SK 42/2008)

Teksti Helinä Halimaa

Kuva Elisabet Krohn

Kirkko on punainen. Nyt eletään sitä outoa aikaa kesän loppumisen ja alkutalven välillä, kun on selkeä, lämmin syksy. Ulkona lokakuun keltaiset lehdet hohtavat kontrastina Stoan aukion sinisille paasille. Pylväät ovat Hannu Sirénin samanniminen taideteos, idän tärkeä maamerkki.

Samalla lailla värikäs ja suoraselkäinen on myös pastori Katariina Rautamaa, peikkojen puolustaja. Hän ilmoitti syyskuussa julkisesti, että peikot ovat tervetulleita kirkkoon. Hänen pontimenaan oli suurta julkisuutta saanut Vastapäätä Liisa Soivio –keskusteluohjelman peikkojakso. Ohjelmassa esiintyneen saarnaaja Martti A. Auvisen sanat herättivät voimakkaita reaktioita katsojakunnassa. Samoin Rautamaan vastine. Mutta pastori ei selittele. Hän seisoo sanojensa takana.

"Ottaakos toimittaja kahvia?" Sekaisessa työhuoneessaan Roihuvuoren Matteuksenkirkossa naureskeleva Katariina Rautamaa on kuin jokin myöhempien aikojen kuvainraastaja. Rautamaa ei näet juuri muistuta mielikuvaa peruspastorista. Ennemminkin hän näyttää kulahtaneissa farkuissaan ja samettibleiserissään entiseltä punkkarilta, keski-ikäiseltä ikikapinalliselta. Se hän onkin. Pastori Rautamaa on kyllä kutsumustyössään. Mutta mikään lapsuuden haaveammatti sielunpaimenen työ ei hänelle ole.

"Papiksi ryhtyminen oli mulle pitkän tien päässä. Olin nuorempana raivokas ateisti, kapinoin kaikkea ja kaikkia vastaan. Halusin pelastaa maailman. Vaikka väkisin."

Missä vaiheessa kelkka sitten kääntyi?

"Tajusin, että paras tapa muuttaa maailmaa ja auttaa ihmisiä on auttaa heitä heidän tarpeidensa mukaan. Toisin sanoen antaa heille sitä, mitä he tarvitsevat, eikä vain sitä, mitä he minun mielestäni ovat vailla. Huomasin, että kaikelle sille, minkä halusin maailman ihmisille sanoa, oli jo olemassa valmis kehys: kristinusko. Sielunhoitotyö."

Kuulostaa yksinkertaiselta. Muitta onko sittenkään? Kirkko ei ole nuorten keskuudessa kovin suorittu. Kirkosta eroamisen prosenttiluvut kasvata vuosi vuodelta. Mitä annettavaa kahden vuosituhannen takaisella yhteiskunnallisella liikkeellä olisi nykypäivän suomalaiselle? Edusti hän sitten valtaväestöä tai peikkoja. Pastori rypistää otsaansa.

"Tietenkään kirkon työ ei ole ainoa tapa auttaa. Mutta mua häiritsee kaikki ne hämähäkinverkot, jotka alkuperäisen uskon sanoman päällä on, se tietty tunkkaisuus. Kyllähän kirkko tosiaan vaikuttaa julkisuudessa usein vanhojen ukkojen salaseuralta. Mutta minä olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kristityt olivat oman aikansa punkkareita, kapinassa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan."

Punkkareita ja kapinallisia? Ei Rautamaa suinkaan kiellä kirkon pahojakaan töitä, menneitä eikä nykyisiä. "Kyllä kirkossa on niin paljon sellaista oman kilven kiillotusta, itsekkäiden pyyteitten mukaan toimimista. Niillä turhuuden markkinoilla unohdetaan kirkon perimmäinen tehtävä." Rautamaan kirkko on välittäjä, tahtotilojen tulkki äärevyyksien välillä.

"Mutta siksi juuri haluan avata kirkkoa niille, joiden saapuminen ennen on evätty. Nuorisolle. Haluan osoittaa, että he ovat tervetulleita sellaisina kuin ovat."

He? Peikot, siis. Rautamaa tuohtuu.

"Peikot, tietenkin. Mutta myös muut. Peikkoja kohtaan tunnettu ennakkoluulo on kyllä harvinaisen suurta. Että jostain ihmisryhmästä voidaan vielä vuonna 2008 esittää noin syrjiviä ja avoimen rasistisia kommentteja! Vai erehdyinkö mä, onko nyt oikeasti vuosi 1008?"

Rautamaa sanoo, että peikoilla on aivan oma kulttuurinsa. Voisi sanoa, että he elävät rinnakkaista elämää meidän kanssamme. Ovat eläneet jo ammoisista ajoista. Suomen alkuperäiskulttuurit – peikot ja valtaväestö – on Rautamaan mukaan saatava lähemmäs toisiaan. Mutta sen on tapahduttava peikkojen oman kulttuurin mukaisesti, ei ylhäältä saneltuna. Yhteistyötä tehden.

"Kaikessahan se näkyy. Peikoilla on niin voimakkaasti oma kulttuurinsa, omat tapansa. Jos joillekin peikkonuorille sanotaan, että tossa nyt on teille oma tila, olkaa nyt siivosti, niin eihän se vielä mitään auta. Se on ghettoajattelua. On annettava peikoille mahdollisuus olla omanlaisiaan, ilman vainoa tai uhkailua."

On vanhojen sotkujen siivoamisen aika.

"Eikä tässä pohjimmiltaan sen kummemmasta ole kyse kuin siitä, että ihmiset nousevat vastustamaan Lapin Kansan päätoimittajaa, kun hän toimittaa potkut naisen kanssa elävälle naiselle."

Vertaatko lesbopareja peikkoihin, Katariina Rautamaa?

"Sen syrjinnän mekanismi on minusta pohjimmiltaan sama, oli kyseessä mikä ryhmä tahansa. Peikot tai homoseksuaalit. Joku vähemmistö valitaan "kelvottomaksi", ja kaikki sen teot arvostellaan sitten siitä oletetun kelvottomuuden perusväitteestä. Eikä ryhmän tarvitse olla edes pieni. Räikeimpänä esimerkkinä nyt vaikka naiset! Meitähän jos keitä on historiassa alistettu aivan urakalla."

Pastorin silmät alkavat loistaa. Kädet lentävät ilmassa, vahvat ja päättäväiset eleet säestävät varmoja sanoja. Kahvi kylmenee kupissa.

Pastorissa taitaa yhä olla ristiretkeläisen vikaa. Haluatko korjata koko maailman, Katariina Rautamaa?

"No, kyllä! Pohjimmiltaanhan noissa on kyse turhasta sorrosta. Se on tyhmäilyä, turhaa teeskentelyä! Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira, sanoi Kiven Alekin. Tyhmäilyllä tarkoitan tässä sellaista, että jollain ihmisellä olisi kykyä ja älyä ymmärtää asioita laajemminkin, mutta laiskuuttaan tai pelkoaan hän ei edes yritä. Minusta hirveän suuri osa yhteiskunnallista keskustelua on juuri tätä sairasta seuraleikkiä. Että teeskennellään, ettei tajuta toisen pointtia. Kun jokainen kuitenkin ihan perusempatialla tietää, millaista on olla sorsittu."

Pastorin suuttumuksen kohdetta ei tarvitse nimeltä mainita. Saarnaaja Martti Auvisen peikkopuheet on kuunneltu täällä tarkoin. Ilmeisesti Auvinen ei ole se, jonka Rautamaa haluaisi kirkkoaan edustavan.

Tyhmäily siis ei pastoria miellytä. Autuaita eivät siis ole yksinkertaiset?

"No, Vuorisaarnan tuossa kohdassahan itse asiassa sanotaan, että autuaita ovat hengessään köyhät. Se ei tarkoita yksinkertaista ihmistä, vaan sellaista, jolla on Jumalan tarve. Siis jotakuta, joka ei ole hengessään omavarainen, rikas. Joka on etsijä."

Pastori hukkaa hetkeksi ajatuksensa langan.

"No, hengessään köyhienhän on joka tapauksessa on taivasten valtakunta."

Siis etsijöiden? Kaikkien etsijöiden?

"Kaikkien."

Pastori ottaa lisää "kaffetta", ja tarjoaa minullekin. Ulkona päiväkodin lapset on päästetty ulos. Iloinen melu vaihtuu välillä itkun ääniin. Peikkolapsia ei joukossa näy. Ovatko peikot sitten ottaneet vastaan ojennetun käden? Vanhastaanhan he ovat eläneet varsin omissa oloissaan, omissa piireissään.

Rautamaan mukaan ketään ei ole vielä tullut hänen kirkkonsa kynnyksen yli. Mutta yhteyksiä peikkoaktiiveihin on luotu, ja avaus on tehty. Rautamaa on luottavainen. Hänen mukaansa kaikki vaatii aina oman aikansa. Jostainhan on aloitettava.

Käymme vielä pyynnöstäni katsomassa kirkkosalia. Yksinäinen alttarikynttilä hohtaa lämpöä punatiiliseiniin.

Mutta kirkko on tyhjä, niin peikoista kuin muistakin. Vielä ei ole adventin aika. Mutta ehkä jo pian odotus päättyy.

***

[LK]

Artikkelin saamaa palautetta