Populaaripeikot

Peikkoja esiintyy aiheena tai tekijänä monella kulttuurin osa-alueella. Valitettavan usein peikkojen tekemän taiteen keskiöön nostetaan vain peikkous, jolloin töiden sisältö tai sanoma jää toisarvoiseksi. Suomessa tunnetaan muutama peikkokuvataiteilija sekä joitakin muusikoita ja tanssijoita. Eräänlaisia tulkintoja tai vaihtoehtotodellisuuksia peikkojen ja ihmisten välisistä suhteista ovat esittäneet esim. Petri Hiltunen sarjakuvakirjallaan Ontot kukkulat sekä Johanna Sinisalo romaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Kumpikin teos on onnistunut luomaan peikkojen ympärille eroottisen alavireen, joka on liittynyt osaksi ennestään kirjavan salaperäistä peikkokäsitystä. Tiedetään, että pornoalalle on muodostunut pienimuotoista kysyntää peikoista. Tarjontaa ei tiettävästi ole ollut, mutta internetistä on jo pitkään voinut haravoida mm. eroottisia tarinoita käyttämällä peikkoa hakusanana. Peikko on suosittu hahmo myös fantasiakirjallisuudessa ja roolipeleissä. Useasti fantasiapeikko on iso, väkivaltainen tai tyhmä. Peikko esiintyy populaarikulttuurissa ihmisen kääntöpuolena, joka määritellään täten vastakohtaisuuksien kautta: valon ja pimeän, päivän ja yön, ihmisyyden ja eläimellisyyden, kesyn ja villin. 1980-luvulla peikon potentiaalin tajusi mm. Matkailun edistämiskeskus, joka houkutteli peikkoja esittämään jonkinlaisia rituaaleja tai metsästysnäytöksiä turisteille, jotka ovat kovin kiinnostuneita peikoista osana eksoottisen Suomen kulttuuria. Kieltävä vastaus oli muotoiltu yllättävänkin diplomaattisesti.