Peikkolan vanki
Tekijä tuntematon, alun perin erheellisesti oletettu Z. Topeliuksen teokseksi. Ajoitettu 1870-luvulle. Satukirjasta Lukemisia kilteille pilteille.
Pikku Matleena oli hyvin kaunis tyttö. Hänen kultakutrinsa ja niiden päällä hauskasti heiluva rusetti saivat kaikki tätöset huokaamaan ihastuksesta, ja sedät myhäilivät ystävällisesti.
- Siinäpä vasta suloinen ja kiltti pikkutyttö! sanoivat kaikki tädit. - Vallan on kuin mansikka tuokin tytöntylleröinen! sanoivat kaikki sedät.
Vain Matleenan kummitäti ei liittynyt ihailijoiden kuoroon. Sillä niin vain oli asian laita, että Matleenan kauniin kuoren alla piilikin omapäinen ja itsekäs luonne. Matleenalla oli kaikkea, mitä suinkin toivoa voi, mutta siltikään hän ei mitään arvostanut. Kauniit nukkensa hän jätti ulos sateeseen, hienot posliiniset nukenastiastonsa hän särki. Yhtäkään kaunista hiusnauhaansa hän ei olisi lainannut naapurin köyhälle perheelle. Hän suuttui ja reuhtoi vimmoissaan, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan.
- Kuulehan nyt, Matleena! sanoi hänen tätinsä lopulta. - Sinä vain mellastat ja olet kiittämätön. Sinulle jos kenelle tekisi hyvää vähäksi aikaa joutua peikkojen maille!
Matleena vain nauroi tädilleen päin naamaa. Sekös tädin sydämistytti! Hän päätti antaa Matleenalle opetuksen. Matleenan sitä tietämättä olikin hänen kummitätinsä näet ihka oikea haltijatarkummi. Hänellä oli valta lähettää ihmisiä kaukaisiin maihin ja aikoihin.
Matleenan mentyä sinä iltana lopulta yöpuulle (kovasti hän kinasteli ja väitti vastaan vanhemmilleen) täti kaivoi taikasauvansa komeronsa lukitusta laatikosta.
- Abrakadabra ja simsalabim! Joutukoon Matleena peikkojen pitoihin!
Täti heilautti taikasauvaansa kolmasti Matleenan vuoteen yllä.
*
Kun Matleena heräsi, mikä kauhea näky häntä kohtasikaan! Keskeltä synkkää sysipimeyttä häntä tuijottivat keltaisina kiiluvat silmät. Pian hän huomasi noita silmiä reunustavat partaiset kasvot. Viisi olentoa tuijotti pikku Matleenaan heltymättä. Matleena huomasi olevansa synkän kiviluolan uumenissa.
Oi, kuinka rumia olivatkaan nuo katselijat! Kuinka kauheat olivat niiden torahampaat. Aivan kuten naapurinisännän Peni-vahtikoiralla. Ja kuinka kummallinen haisu niistä kohosi. Matleenasta tuntui kuin hän olisi haistellut sammalen tuoksua tai metsäistä ojaa. Häntä pelotti kovasti.
-Missä minä olen? Keitä te olette?
Peikot rähähtivät nauramaan ja osoittelivat Matleenaa pilkaten.
- Hah hah, typerä tyttö! Etkös tiedä, että olet PEIKKOJEN VALTAKUNNASSA! Ilkeytesi tähden sinun tätisi arveli, että sinulle sopivampi paikka elää ja olla olisi täällä meidän kanssamme! Niinhän jo muutenkin olet ilkeä ja sydämetön kuin peikko. Joten sen tähden annamme sinut puolisoksi kuninkaallemme Sysisydämelle!
Matleena huudahti kauhuissaan, mutta mitäpä hän olisi voinut? Hänet oli vangittu peikkojen tunturiin, tiettömien taipaleitten taakse.
Peikot ryhtyivät siitä paikasta valmistelemaan Matleenan ja kuningas Sysisydämen häitä. He ottivat Matleenalta tämän kauniin silkkimekon ja antoivat tilalle rumia, eläimennahkaisia vaatteita. Samoin he avasivat Matleenan hienot silkkihiukset palmikoilta ja pörhöttivät ne samanlaiseksi rumaksi takkupesäksi kuin peikoilla itselläänkin oli. Peikkonaiset näet eivät sietäneet, että kukaan oli heitä kauniimpi. Myöskin oli peikoilla inhoittava tapa kosketella ja haistella sekä toisiaan että Matleenaa. He halusivat, että Matleena haisisi samalta kuin he. Se oli Matleena-poloisesta hyvin vastenmielistä.
Peikot tarjosivat Matleenalle hienoja herkkuja kultavadeilta ja makeaa mettä juotavaksi hopeapikareista. Matleena ei ensin olisi halunnut syödä eikä juoda, mutta pian hänen tuli niin kova nälkä ja jano, ettei hän voinut muutakaan. Mutta vaikka ruoka oli hienon näköistä, se kuitenkin maistui Matleenan suussa kammoittavalta. Eikä peikkojen tarjoama vesikään sammuttanut Matleenan janoa. Peikot itse söivät kyllä kultalautasilta, mutta he söivät suoraan ansoilla pyytämiensä eläinten lihaa, sitä edes kypsentämättä! Matleena käänsi kauhuissan katseensa pois nähdessään peuraparan veren kimmeltävän kultaisella lautasella. Tällainenkö olisi hänen osansa Peikkojen kuninkaan morsiamena?
Syömisen jälkeen peikot aloittivat kauhean rymyn ja melun. He itse kutsuivat sitä tanssiksi, mutta Matleenaa se vain kauhistutti. Peikot hyppelivät oudosti ympäriinsä, töräyttelivät outoja luisia torvia ja hakkasivat kauheita nahkaisia rumpuja. He mörisivät aina vain kiivaammin kuin jonkun laulun sanoja toistellen. Rummutus kävi yhä kiivaammaksi, sen tahti ahdistavaisemmaksi. Äkkiä nahkaisen verhon takaa keskelle luolaa astui suunnattoman suuri peikkomies!
Se oli kauhistavin olento, jonka Matleena milloinkaan oli nähnyt. Hän oli suunnattoman suuri ja kammoittava, ja hänen torahampaansa olivat pidemmät kuin kellään muulla peikolla. Hänen äänensä oli kuin ukkosen kumu. Hänen silmistään säkenöi viha Matleenaa kohtaan.
- Ha haa, tyttöseni! Kultatukkainen pikku ihmisneitokainen onkin minulle juuri sopiva puoliso! Sinun kohtalosi on jäädä iäksesi tänne kylmien kiviseinien sisään, etkä koskaan tule näkemään auringonvaloa. Mutta kaikki minun rikkauteni, jotka olen ihmisiltä ryöstänyt ja paholaiselta saanut, ovat sinun käytettävissäsi.
Matleena vapisi pelosta. Näinkö olisi hänen kohtalonsa sinetöity? Kuumat kyynelet valuivat hänen heleille poskilleen. Mutta - äkkiä oli kuin olisi valonsäde lävistänyt synkän pimeyden. Matleenan mieleen juolahtivat hänen pyhäkoulussa kuulemansa sanat: Jos minulta puuttuisi rakkaus, en minä olisi mitään. Ja sellaista rakkautta, sen Matleena yhätkkiä tajusi, ei koko mahtavassa peikkovaltakunnassa ollut! Eivät siinä auttaneet kaikki peikkojen helyt ja rikkaudet.
Sillä hetkellä Matleena huomasi, että niin kauhistava kuin kuningas Sysisydän olikin, hänessä oli myös jotakin perinjuurin säälittävää. Hän tirskahti nauramaan peikkokuninkaan puhinoille. Sillä mitäpä auttoi kaikki maailman mahtavuus, jos niiden kantajalla kuitenkin oli sydän synkkä kuin syksyinen yö? Rikkauksistaan huolimatta oli peikkojen kuningas köyhempi kuin köyhin sikopaimen.
- Vai naurat sinä minulle! huudahti peikkojen kuningas raivoissaan! - Saatpa siis opetuksen, jota et tule unohtamaan!
Hän ojensi suuret, teräväkyntiset kouransa (voi, kuinka terävät ne kynnet olivatkaan!) ja lähestyi Matleenaa uhkaavasti muristen! Matleena oli kauhuissaan, mutta kuitenkin hän päätti, että maltti on nyt valttia. Niinpä hän puhkesi rukoilemaan kaikkein kauneimman osaamansa rukouksen. se oli hänen iltarukouksensa, ja siinä sanottiin:
Enkeli suojakseen laittaa / ettei lapsosta mikään haittaa.
Ja siinä samassa sekä hirveä kuningas Sysisydän että hänen ruma ja rääkyvä hovinsa muuttuivat kuin aineettomiksi. Oli kuin Matleena olisi vajonnut uuvuttavaan uneen, johon hajosi koko peikkojen hirveä melu-orkesteri! Hetken ajan kaikki oli pimeää kuin sysiyön hetkellä. Mutta pian Matleenan silmiä jo kutkutti heleä auringonsäde.
*
Olikin kirkas aamupäivä! Ihmeissään Matleena nousi istumaan. Hän olikin omassa suloisessa pikku huoneessaan, omassa rakkaassa vuoteessaan. Hänen vierellään istui hymyillen kummitäti.
- No, pikku Matleena, mitä tästä opit? Viihdyitkö kovinkin peikkojen pidoissa? Kumpi tie vei sinut kotiin, ahneuden tie vai kaita tie?
- Voi täti, en viihtynyt ollekaan! Siellä oli niin kammoittavaa ja peikot olivat niin hirveitä. Kaita tie ja nöyrä usko Jumalaan toivat minut takaisin teidän luoksenne, pois peikkojen valtakunnasta!
Täti hymyili Matleenalle kaunista hymyään. Mutta yhä jokin asia vaivasi pikku-Matleenan kultaista päätä.
-Voi, siellä luolan uumenissa näin kaikenlaista hurjaa! Minkä tähden ovat peikot niin rumia ja synkkiä, täti rakas? Miksi kuningas Sysisydän niin vihasi minua?
- Pikku Matleenaiseni, se johtuu siitä, että peikot niin kovin kadehtivat ihmisiä. He pelkäävät meitä ja kantavat meille kaunaa, koska heidän on aina asuminen pimeässä Pohjoisessa yössä. Me taas saamme asua täällä päivänvalon mailla. Tämä johtuu siitä, että syntiensä tähden he ovat menettäneet arvokkaimman osan itseään. Kauan sitten meidän Herramme otti heiltä sielun pois. Sen tähden ovat peikot niin tummanpuhuvia ja heissä on outo haju. Se on sen tulen haju, jossa sielu heistä kerran poltettiin. Eivätkä enää he kestä päivänvaloa.
- Voi, kuinka surullista! Eikö peikoilla sitten ole mitään toivoa päästä paratiisiin?
- Matleenaiseni, meidän Herramme armo ulottuu jokaiseen luotuun! Jos peikot vain luopuvat pahoista tavoistaan ja todella katuvat esi-isiensä pahuutta, niin heidänkin on mahdollista muuttua ihmisiksi. Mutta huomaanpa, että vierailu peikkolassa on kuitenkin tehnyt sinulle oikein hyvää, onhan se herättänyt sydämesi myös tuntemaan sääliä kivisydämisiä peikkojakin kohtaan.
Niinpä, pikku Matleena! Armelias on rikas köyhänäkin, mutta peikkojen kulta muuttuu aamulla vain kuiviksi lehdiksi. Joka sen oppii, on oppinut paljon. Jumala suojelkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta yhtä suloista, kultakutrista tyttöstä kuin sinä!
Niinpä niin, pienet kuulijani. Matleena ei koskaan unohtanut häitä Peikkolassa. Hän päätti heti tulla oikein hyväksi lapseksi, ettei ikinä uudestaan joutuisi peikkojen maille. Onkohan hän pitänyt sen lupauksensa? Sitä minä en varmasti tiedä, mutta uskonpa hyvinkin, että on! Sillä Matleena oli niitä onnellisia ihmisiä, joilla on kyky elää rauhassa omantuntonsa kanssa, virheistään oppien. Olisimmepa me kaikki samanlaisia!
***