Karhunhammas

Regina 12/2006: Naisen unelmia

Työnteko maatilalla on rankkaa puuhaa. Nousen hetkeksi viljakuhilaitten äärestä, joita olen sirppini kanssa kokoamassa. Ylläni oleva vitivalkea palttinapaita on märkä hiestä. Raidallinen hameeni tuntuu painavan ainakin tuhat kiloa. Heinänteko on rasittavaa työtä, eikä elokuinen hellepäivä tunne armoa. Mutta ei auta. Nämä heinät on saatava koottua, ennen kuin halla ne hyytää. Mutta kylläpä sirppi osaakin painaa!

Venyttelen nautinnollisesti niin, että paljaitten rintojeni pyöreät kummut piirtyvät selkeästi näkyviin hikista paitaani vasten. Äkkiä tunnen jonkun katseen niskassani. Käännyn katsomaan. Se on Karo, kartanon renki. Peikko. Ylväs ja etäisesti pelottava. Tajuan äkkiä, että muu heinäntekoväki on jossain kauempana.

En ole koskaan tajunnutkaan, kuinka komea tuo peikkomies todellisuudessa on. Karo ei tietenkään ole kartanon vakituisessa palveluksessa, ei sellaiseen peikkoa otettaisi, onhan 1800-luku. Mutta jo monena vuonna pehtoori on palkannut hänet kausiapulaiseksi heinäpellolle. Kuulemma Karo on vahva ja kestävä työntekijä, vaikka muut rengit häntä vierastavatkin. Minulle Karo ei koskaan ole puhunut sanaakaan.

Sydämeni tuntuu nousevan kurkkuun miehen intensiivisen katseen edessä. Nuo kellertävät silmät hohtavat kuin jotain sisäistä tulta. En voi olla ajattelematta kuulemiani juttuja Karon voimista ja kestävyydestä. Ja – myönnettäköön – siitä, mitä vanhaemäntä miniöineen juoruili peikon lemmenvaltikan koosta.

Punastun ajatusteni saamista käänteistä. Hyvänen aika. Mitäköhän rovastikin ajattelisi, jos tietäisi. Onhan nyt aivan sopimatonta nuoren, vielä naimattoman neidon haaveilla tällaisia. Peikko ja piikatyttönen yhdessä! Ei, sitä eivät kyllä kylän juoruämmät hyvällä katsoisi. Mutta kun Karo sipaisee lihaksikkaalla kädellään pikimustan, pitkän hiussuortuvansa kasvoiltaan, en voi pitää ajatuksiani kurissa…

Äkkiä tajuan olevani aivan uupunut työstä. Ei ihmekään. Enhän ole pitänyt taukoa sitten aamuvarhaisen. Lasken sirppini maahan ja huikkaan olkapääni yli peikolle:

"Karo, minun täytyy pitää pieni tauko! Taidan muuten saada auringonpistoksen." Taakseni katsomatta kuljen läheisen metsänrannan siimekseen.

Metsä on vehreä ja siellä on viileää. Loppukesän kukkaset tuoksuvat huumaavasti, kun vaellan läheiselle metsäaukiolle. Sitä peittää pehmeä, vihreä nurmi, ja käyn sille makaamaan. Vihreät oksat kaartuvat ylitseni kuin katto.

Mutta mitä? Äkkiä metsästä tulee mies aukiolle. Yllätyksekseni ja myös syntiseksi ilahdutuksekseni se on Karo. Mutta – jokin on toisin kuin yleensä. Äkkiä tajuan, mikä se on. Karo on täysin alasti. Kaulallaan hänellä on vain karhunhammas punotussa nahkanyörissään. Se on ollut hänellä niin kauan kuin jaksan muistaa, hän ei koskaan ota sitä pois.

Henkeni on salpautua, kun katselen hänen alastonta vartaloaan. Joka askeleella hänen vahvat lihaksensa värisevät tumman ihon alla. Yönmusta karvoitus piirtää murattikuvioita hänen tummalle iholleen.

Karo ei sano sanaakaan. Mutta hänen intensiivisten silmiensä ilme kertoo kaiken. Hän tulee lähelleni ja murahtaa kysyvästi – sanoja ei tarvita. Niin, tuon ikiaikaisen kutsun kyllä tunnen. Huokaan syvään ja kiersin käsivarteni peikon ympärille hakeutuakseni mahdollisimman lähelle tuota upeaa vartaloa.

Karo tulkitsee hiljaisuuteni myöntäväksi vastaukseksi. Muitta mutkitta hän rusentaa minut vahvoille käsivarsilleen, jykevää rintaansa vasten. Tunnen hänen kuuman suunsa omallani. Karon huulet liikkuvat ahnaasti huulillani. Tunnen kielelläni peikon terävät, toisissa oloissa uhkaavat hampaat. Muistutus siitä, ettei tämä ole kuka tahansa renkipoika. Ei, tämä metsän mies on Tapion väkeä.

Kuinka vahva hän onkaan. Jäntevät kädet riuhtaisevat värikkään, koruommellun kureliivini auki kuin se olisi vain paperia. Peikosta uhkuu outo, vahva tuoksu, kuitenkin hyvä. Kuin syyspäivän auringossa lämmennyt sammal. Tai kuin syksyn lehdet.

Karon susimaiset hampaat raapivat ihoani, kun hän suutelee olkapäitäni, rintojani, vatsaani. Se kiihdyttää intoani entisestään. En voi enää odottaa. Haluan tuntea Karon sauvan heti sisälläni. Olen täysin valmis. Oli kuin peikkomies aavistaisi nämä tunteeni. Yhdellä voimakkaalla työnnöllä hän syöksee miehuutensa ruusunnuppuuni. Se on niin iso, että koko vartaloni nytkähtää. Puren hetkeksi hampaani yhteen lievästä kivusta. Mutta Karo odottaa kärsivällisesti, ja pian tuo pieni kipu vaihtuu suloiseen nautintoon. Alamme liikkua samaan rytmiin.

"Katso minuun. Haluan nähdä silmäsi, kun rakastelemme", Karo kuiskaa käheästi. Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän minulle oli koskaan sanonut. Hänen äänensä oli matala ja karhea kuin kallionlohkareet aarnimetsässä tai kuin hiipuva hiillos. Kuitenkin äänestä huokui lämpö. Minä katson.

Tunnen hukkuvani peikon kullankeltaisiin silmiin. Minusta tuntuu, kuin olisin aina ollut vain siinä, hänen käsivarsillaan. Kuin mitään muuta maailmaa ei olisi koskaan ollutkaan. Laukean, yhä noihin silmiin tuijottaen! Minusta tuntuu kuin kuin tuhat virvatulta syttyisi metsän yllä.

Karo murahtaa matalasti nähdessään minun tulevan. Hän työntelee lantiollaan yhä nopeammin, yhä nopeammin. Huohottaen. Lopulta hän karjaisee täyttymyksensä hetken tullessa.

Raueten valahdamme molemmat metsän nyt jo pahasti tallaantuneeseen ruohoon. En tiedä, kuinka kauan makaamme siinä hurmoksessa, maailmojen välissä. Aamukasteen hiipiessä ylitsemme vaivun vihdoin uneen.

Herätessäni hätkähdän. Aurinko on mennyt pilveen, ja hetken varjoissa on vilu. Katson ympärilleni: rakastajani on poissa. Metsän aukealla olen vain minä. Kaikki oli vain unta. Vai oliko? Tajuan piteleväni jotain kovaa esinettä sormissani. Kädessäni on - karhunhammas…

Sisko Skorpioni

[LK]

ß